Tamperelaisen pariskunnan seikkailuja viinin ja ruuan ympäriltä. Rakastamme vanhan maailman viinejä, mutta maistamme mielenkiinnolla kaikkea ja kaikkialta. Talvella pääpaino on punaisissa, kesällä maistelemme voittopuolisesti valkoviinejä. Kuplivia maistamme tasaisesti vuoden ympäri, näille aika on aina oikea! Ruokaa laitamme rakkaudella alusta alkaen: mitä tuoreemmista raaka-aineista, sitä parempi. Ruokapöydässämme on aina tilaa ystäville!


perjantai 5. syyskuuta 2014

Vanhaa Faustinoa ja sorsaa

Viime viikonloppuna askarreltiin pitkästä aikaa vähän parempaa safkaa kotona. Oikeastaan lauantaina oli tarkoitus mennä ystävien tupaantuliaisiin, mutta lapsen flunssaantuminen esti tuo ja ilta kului kotona kokkaillessa.

Ateria rakennettiin viinin ympärille. DPD toi hiljattain Ebaysta huudetun Faustino I:n Riojan ensimmäiseltä DOCa-vuodelta 1991. Otimme tietoisen riskin, sillä Decanterin arvioiden mukaan Faustinon laatu oli kyseisenä vuonna keskimääräistä heikompi.

Alkuruuaksi keitimme mökin kasvimaalta edellisenä päivänä poimittuja leikkopapuja, joita sitten dippailtiin sulaan voihin. Simppeliä ja herkullista.

Toiseksi alkuruuaksi teimme voissa paistettuja ahvenfileitä, jotka tarjottiin pikkelöityjen kanttarellien ja retiisien sekä sinappisen perunasalaatin kanssa ja tillismetanan kanssa. Perunat löytyivät myös omasta maasta: Kylmästä alkukesästä johtuen siiklit olivat edelleen hieman peukalonpäätä suurempia ja suurenmoisen herkullisia.

Alkuruokien kanssa juomana oli Brun de Neuvillen Blanc de Blancs: Selkeästi chardonnaymainen, omenainen ja olkinen tuoksu, jossa varsin hillitty paahteisuus. Mineraalisuutta viinissä oli valtavasti. Hennoille pavuille viini oli liian voimakaspiirteinen, mutta voimakkaammanmakuisen ahvenannoksen kassa se toimi erinomaisesti.

Sitten päästiin käsiksi siihen sorsaan. Annos koostui sorsasta kahdella tavalla, luumukastikkeesta, palsternakkapyreestä ja paistetuista kasviksista. Palsternakat olivat torikauppiaan mukaan syksyn ensimmäiset myyntiin tulleet, ja ne olivatkin upeita.

Sorsasta eroteltiin rintapalat ja koivet. Rintafileet paistettiin roseeksi, koipia haudutettiin muutama tunti luumuista, valkosipulista, rommista ja sokerista koostetussa liemessä. Luumua oli myös kastikkeessa: Luumua, sokeria, mirin-kastiketta, soijaa, riisiviinietikkaa, anista ja lakritsijuurta sekä sopivasti mustapippuria. Keitetty soseeksi ja paseerattu, tämän jälkeen vielä keitely kasaan. Kastikkeen ohje syntyi mielikuvituksen tuotteena, mutta se onnistui aivan yli odotusten.
Annos toimi mauiltaan hyvin. Liian suurista komponenteista johtuen siitä tuli kuitenkin ulkonäöltään epätyydyttävä.

Viininä oli siis tuo edellä mainittu vanha Faustino, joka kaadettiin pari tuntia etukäteen laseihin hengittämään. Avaamisen jälkeen tuoksu oli tunkkaisen tallintakainen, ja pelkäsimme jo että joudumme turvautumaan varapulloon. Annoimme kuitenkin viinin hengittää, ja se kannatti. Parin tunnin jälkeen viinin tuoksu oli marjaisampi ja mausteinen: Luumua, lakritsaa, vaniljaa, nahkaa, eläintä, tallintakaa. Suussa viini oli pyöreä, melko vähähappoinen. Tanniinirakenne oli edelleen kuitenkin oivallinen, eikä viini ollut missään määrin fletku vaan varsin napakka tapaus edelleen. Suussa mausteisuus oli hedelmä-aromia voimakkaampi, mutta toisaalta ruoka nosti viinin hedelmäisyyttäkin esiin. Muutoinkin toimi paremmin ruuan seurassa, jopa hapokkuutta tuli mielestämme esiin sorsan kanssa nauttien. Viini oli avoinna pari päivää ennenkö pullo saatiin loppuun, eikä se suuremmin tuosta lisähapesta enää kärsinyt. Parhaimmillaan oli päivä avaamisen jälkeen.

Jälkiruuaksi söimme vielä kauteen sopien kerrostalomme pihasta poimittuja mustamarja-aronioita jalostettuna mousseksi ja suklaaksi. Näiden seurassa inkivääribiscuit pölynä, muruna ja kokonaisena sekä hieman mesiangervohapankermaa. Makiaa ja hyvää!

Tällaisen aterian ja parin kolmen viinilasin jälkeen pitkä päivä alkoi varsin nopsasti uuvuttaa, ja tähteiden siivoilun jälkeen uinu voitti varsin nopeasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti